Sivut

torstai 24. toukokuuta 2018

Kehäratareilille

2009 ja 2010 kesinä reilattiin ystävien kanssa lähijunilla. Ensimmäisenä kesänä tehtiin M-junareili ja I-junareili, seuraavana E ja Z. Konsepti oli sellainen, että pysähdyttiin joka asemalle joko pubiin tai pussikaljalle ja lisäksi olin askarrellut joka reissulle reilipassit, joita sitten leimattiin junien leimauslaitteilla. Olen niistä pienesti maininnut aikoinaan blogissa, mutta ymmärrettävistä syistä ne parhaimmat kuvat eivät ole olleet julkisessa jaossa. Nuo aivan mahtavat viinanhuuruiset ja iloiset kesäreissut nostattavat edelleen onnellisen hymyn kasvoilleni, kun asiaa muistelen tai kuvia selaan. Otettiin paljon hassuja ryhmäkuvia, oli ihmispyramideja ja kaikenlaista pelleilyä. Aurinko paistoi ja juotavaa kului. Teetin kuvista silloin aikoinaan valokuvakirjan sekä itselleni, että ystävälle, joka oli joka reissussa mukana ja esikoinen junafanina on ollut siitä tietenkin todella kiinnostunut sen kirjahyllystä löydettyään. Ensinnäkin siksi, että se on junateemainen, lisäksi vajaassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut niin paljon lähijunarintamalla, että se menisi jo historiankirjasta. Asemat ovat sittemmin ainakin Vantaankosken radalla uudistuneet ja junakalusto on myös vaihtunut. Lisäksi erityisen kiinnostavaa lapsen mielestä siinä kirjassa on kaikki ne kielletyt asiat, mitä äiti kavereineen kuvissa tekee. Myönnän toki lapselle, että ne ovat asioita, mitä ei missään nimessä saisi tehdä, mutta itse kyllä tiedän meidän pelanneen varman päälle, vaikka vähän humalassa ollaan saatettu ollakin, niin täysissä järjissämme kuitenkin ja aikuiset voi tehdä paljon sellaista, mitä lapset ei. En tiedä, onnistuisiko tuollainen rento ja huoleton reissailu enää tällä iällä ja löytäisikö sellaisille reissuille enää seuraa, mutta ei se mitään, uusi elämäntilanne vaatii uudet junareilit. Tervetuloa lähijunareilaus 2.0, minä lähden lasten (ja miehen siltä osin, kun ehtii mukaan) kanssa viikonloppuna Kehäratareilille. Kaljaa ei todellakaan kiskota, mutta joka asemalle (Vantaan puolella, eli Myyrmäki-Tikkurila) pysähdytään ja siellä jotain tehdään. Toivon mukaan olisi hulvattoman hauskaa, kuten aikuisreileillä aikoinaan ja säästyttäisiin draamalta ja kiukulta. Lasten kanssa kun reissaa, niin koskaan ei voi tietää... Ja koska asemia on paljon ja tekemistä on paljon, ollaan varattu tähän puuhaan muutama päivä.


Mä olen haaveillut tästä reissusta jo pitkään. Se on kuitenkin tuntunut järjettömältä, koska asutaan Kehäradan varrella ja reissataan junalla eri pysäkkien kohteisiin lasten kanssa melko ahkerasti muutenkin. Kuitenkin se ajatuksena on houkuttanut niin paljon, että se on nyt pakko päästä toteuttaan. Esikoinen on aivan kympillä mukana jutussa ja luulen pienemmänkin viihtyvän oikein hyvin.

Mä en malta odottaa, olen aivan lapsellisen innoissani. Raportoin reissusta toki blogiin ja instagramiin, joten varautukaa kunnon Vantaahehkutukseen, vaikkapa tämän huikean hienon vantaalaisen musavideon myötä. Ihailkaa maisemia ja kuunnelkaa, mitä vauva.fi:n foorumeilla on Vantaasta kaupunkina sanottu, sillä paikallinen Kalevauva.fi ottaa kaikki sanoituksensa sieltä.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Hyvin kokeellisesti värjätystä langasta sukat

Usein teen käsitöitä tavalla, joista etukäteen toisille alan harrastajille kertoessani, saan paljon varoitteluita, että ei ehkä kannata sillä tavalla kokeilla. Tällä kertaa en edes sanonut ääneen tätä kokeilevani, sillä melkein en itsekään uskonut itseeni. Turhaan kuitenkin huolehdin, sillä homma onnistui just eikä melkein niin täydellisesti, kuin vain voi.

Värjäsin nimittäin viime kesänä lankakerän vähän kokeellisin menetelmin. En ottanut edes vaihekuvia, sillä en uskonut sen onnistuvan. Lanka pääsi puikoille vasta nyt, joten ennen sitä en oikeastaan edes voinut olla varma, miltä lanka tulisi näyttään valmiina neuleena. Pahin pelkoni tietenkin oli, että sekalaisten täplien sijaan pinta alkaisi lätäköityä ja pahasti.


Ajatushan lähti siitä, kun virkkasin viime kesän neulefestareita varten itselleni korvikset ja värjäsin ne Dylonilla pesukoneessa. Olisihan se ollut aivan järjetöntä pyörittää koneella koko pitkä värjäysprosessi yksien korvakorujen takia. Niinpä piti äkkiä keksiä jotain muutakin samaan satsiin heitettävää. Hain kaupasta kolmepackin valkoisia sukkia ja solmuvärjäsin ne. Niistä tuli sairaan hienoja, mutta jostain syystä en koskaan esitellyt niitä blogissa. Vielähän sitä toki ehtisi, taitavat kaikki olla vielä suht koht ehjiä. Sitten nappasin vielä harmaan lankakerän Nallea ja vyyhditin sen.


Sitten tein vyyhtiin sinne tänne "solmuja", kuten batiikkivärjäyksessä. Nyt en valitettavasti enää yhtään muista, että käytinkö kumilenkkejä vai puuvillalankaa. Joka tapauksessa jotain siihen sidoin ja yritin olla tekemättä symmetristä. Sitten heitin vyyhdin pesukoneen pyöriteltäväksi ja kun kaikki värjäys- ja huuhtelukierrokset oli pesty, avasin solmut, kuivasin vyyhdin ja kerin palloksi.


Ja nyt kun neuloin ne sukiksi (harmailla yksityiskohdilla), niin pakko vähän paukutella henkseleitä. Jälki on kauniimpaa kuin kaupan langoissa, eikä se edes yrittänyt lätäköityä.


Hyvää yritin, mutta priimaa pukkas tuleen.

Malminkartanon omenatarhassa

Kun eilen menin lasten kanssa iltalenkille ja iltapalalle Malminkartanon omenatarhaan, en ollut todellakaan aikeissa tehdä blogijuttua, sillä teen tästä joka hemmetin vuosi ja en halua blogini olevan sellainen, että tasan samat jutut samaan aikaan joka vuosi, mutta lapset ovat vaan kasvaneet vuodella ja on eri vaatteet päällä. Ja tosiasiahan on, että nyt ei edes ole eri vaatteita, haha. Pojalla on sama paita ja pipo sekä tyttärellä sama hattu, kuin viime vuoden omenankukkapiknikillä.


Viime vuonna myös kiukuttelin sitä, että on aina hyvin hankalaa löytää tietoa, milloin omenatarhan portit ovat auki pikniköintiä varten. Käytäntö kun on ollut vähän eri joka vuosi, kun tuolla ollaan kukinnan aikaan käyty. Nytkin mentiin ilman sen kummempaa tietoa porttien aukiolosta, olin vain nähnyt kuvia instagramissa ja päättelin siitä, että nyt sinne pääsee. Yllätys olikin suuri, kun sivuportin edessä odotti kyltti, mikä kertoi paikan olevan auki nyt vähän pidempäänkin, kuin vain kukinnan ja sadonkorjuun aikana pari päivää.


Tämä on tietenkin todella iloinen asia, sillä nyt ehkä sadonkorjuunkaan aikaan ei tule niin järjetöntä tappelua omenoista, kuin aiemmin.



Kukkia oli ainakin eilen aivan satumaisen paljon ja siellä oli paljon ihmisiä ottamassa mm ylioppilaskuvia. Kun nostin lapsia tuoksutteleen kukkia, huomasin, että ne varisevat jo todella herkästi, joten onneksi mentiin, eikä vain meinattu, niin ei jäänyt omenankukat tältä vuodelta näkemättä.



Välihuomautuksena, että kiitos Valio Fanny-vanukkaiden palauttamisesta markkinoille.


Vanha yliopiston käytössä ollut hedelmätarha löytyy Helsingin Malminkartanosta, Kartanonkaari 29.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Minimaratoonarit

Tänään järjestettiin taas Helsinki City Run -tapahtuman yhteydessä Minimarathon lapsille ja viime vuodesta innostuneina, oltiin tietenkin paikalla. Itse olin tosin onnistunut laskeen fiilikset vahvasti miinuksen puolelle ennen tapahtumaa, mutta onneksi H-hetkellä kaikilla oli hurjan kivaa ja angstit laimenivat.


Järjestelyissä itsessään ei ole kyllä mitään moitittavaa. Kaikki paikan päällä sujui hienosti ja tapahtuma oli tosi kiva. Mutta se asiakaspalvelu ennen tapahtumaa sai kyllä vereni kiehumaan. Nimittäin Lapsimessuilla kun yritin hakea alennuskoodia Minimarathonin osallistumismaksuun, mut ignorattiin aivan täysin heidän osastollaan. Samaan aikaan samalla asialla olleille sporttisille isäihmisille hymyssäsuin selitettiin kaikki juurta jaksaen, mutta kun paikalla olin enää minä, ei mua kohti edes katsottu. Yritin palloilla kysyvän näköisenä ja ottaa kontaktia, ihan turhaan. Ei kiinnostanut minulle esitettä antaa. Ei, vaikka yleensä blogipassi rintapielessä roikkuen saa erityisen maireata palvelua. Nappasin sitten alekupongin itse pöydästä ja ilmoitin lapset maratonille, koska he ovat tapahtumaa kovasti odottaneet.


Eilen kun hain kisatoimistosta juoksunumeroita ja t-paitoja, alkoi paitajakelija epäileen, että pyytämäni 104-koon paita on taatusti liian pieni lapselleni, vaikka hän ei tiennyt, minkä ikäiselle ja kokoiselle lapselle paitaa haen. Jostain syystä vain koki tarpeelliseksi epäillä äidin tietoisuutta lapsensa vaatekoosta ja levitteli 110-koon paitaa siinä, että olisiko kuule tämä kuitenkin sopivampi. Vielä sen jälkeenkin, kun sanoin lapsen olevan 2-vuotias ja paita oli silminnähden reilun kokoinen sen ikäiselle. En oikein tiedä, mitä tämmösestä kuuluisi ajatella. Lähtökohtaisesti uskon ja haluan uskoa ihmisistä aina hyvää, mutta väkisinkin tuli mieleen, että olenko ulkonäöllisesti jotenkin sopimaton oleen ensinnäkin kiinnostunut lasten juoksutapahtumasta sekä hakeen heidän pienintä kokoa olevaa paitaansa, vai mistä johtui moinen ignoraaminen ja vänkääminen. Hämmentävää kertakaikkiaan. Lisäksi kun vielä kisatoimistosta lähtiessä mulle mylvittiin käveleväni sillä hetkellä tyhjän salin väärää reunaa, olin aika valmis haistattaan pitkät koko paskalle.


Mutta tosiaan itse tapahtuma oli jälleen tosi kiva ja rento ja täynnä hyvää mieltä. Esikoinen juoksi pokkana kahdessa eri sarjassa, kun yksi maratonmatka meni vasta lämmittelystä tälle duracelille ja kuopus veti kolmen lähdön kanssa lämmittelyjumpat. Mies juoksi esikoisen kanssa ja minä kuopuksen. Maaliviiva ylitettiin tuuletusten kera ja lapset saivat mitalit ja sponsorieväitä.




Jos vain kalenteriin sopii, aiotaan kyllä osallistua jatkossakin. Tosin tästä vuodesta viisastuneena, palautan tähän tapahtumaan liittyvät etukäteismetatyöt mieheni hoidettavaksi.

Barbit Kansallismuseossa

Mitä ihmettä (ihanaa) täällä tapahtuu? Ensin oli Aku Ankkaa Ateneumissa ja nyt Barbeja Kansallismuseossa!


Vaikka aiheena oli lasten lelut, kävin katsomassa näyttelyn yksin. Pienempi lapsista ei vielä ole Barbi-iässä ja isompi ei ole osoittanut niihin kiinnostusta (olen kyllä jo esitellyt lapsilleni omat ja sisarusteni Barbikokoelmat mummulassa, mutta ihan yksikseni sain niillä leikkiä). Lisäksi näyttely ei ollut erityisen toiminnallinen, joten ajattelin tämän sopivan parhaiten ihan vain itselleni, lapset kun tottakai pitävät enemmän toiminnallisista näyttelyistä. Etenkin, jos on molemmat yhtä aikaa mukana. Yhden lapsen kanssa sitä vielä pystyykin hyvin käymään sellaisissa, joissa vain katsellaan asioita, mutta jostain syystä menee helposti pelleilyksi, jos ovat kimpassa, eikä siinä mitään, lapsiahan he ovat, mutta tällä kertaa halusin katsella Barbiet rauhassa.


Toki voisin tänne lastenkin kanssa tulla myöhemmin, kiitos museokortin, ei ole niin justiinsa sen suhteen, kuinka monta kertaa käy. Museokortista muuten sen verran, että tällä reissulla myös löin nipun Smartum-seteleitä tiskiin ja uusin kortin. Tervetuloa neljäs vuosi museokortin kanssa! Tästä perinteisesti kirjoitan sitten vielä erikseen.


Yllättäen viihdyin parhaiten nimenomaan 80-luvun Barbie-vitriineiden äärellä. Niin nostalgista!



Valtavat määrät oli nukkeja kyllä muiltakin vuosikymmeniltä ja Barbien taloja ym. Tosi ihana näyttely! Se on avoinna 26.8. asti, joten ei loppupeleissä kovin pitkään.


Ei minulla nyt tunnu tästä ihan hirveästi olevan sanottavaa, sillä kiersin näyttelyn melkoisessa tunnekuohussa muihin asioihin liittyen, joten keskittyminen oli vähän niin ja näin. Lisäksi museoon oli juuri silloin ilmainen sisäänpääsy, niin siellä oli muutama muukin lähtenyt liikenteeseen samaan aikaan, joten oli aika ruuhkaisaa. Mutta ehdottomasti haluan tämän kuitenkin jakaa, jos siellä on muita, joita asia kiinnostaa ja jostain syystä ette tienneet tällaisen näyttelyn olemassaolosta. Menkään ja nostalgisoikaa!

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Taaperon mekko Neiti Hirsi -kankaasta ja tilkkuleggarit

Olin ostanut joskus palan Käpysen Neiti Hirsi -trikoota. Liian vähän, jotta saisi itselleen legginssit tai mekon ja koska paitoja en juurikaan käytä, oli ommeltava sitten tyttärelle. Pidin kangasta vähän liian synkän näköisenä iloiselle pikkuneidille, mutta kivahan siitä tuli! Mekko päällä juhlittiin yhdet synttäritkin, kun sopi mielestäni vähän juhlavampaankin menoon. Kaava on uusimmasta tän kesän Ottobre-lehdestä, malli no 8. Ompelu onnistui yllättävän hyvin, vaikka onkin puhvihihat ja tuollainen kolmioniska (johon kyllä jäi ryppy).


Nyt oli melkoisia ongelmia valokuvien kanssa. Tiedättekös kun iso osa vuodesta on liian pimeää blogikuville? Jep, nyt on aivan liian valoisaa.





Jämäpaloja pääsi vielä tilkkulegginsseihin, joissa on myös tyttären frillamekosta jäänyttä Paapiin Hildaa, mun mekosta jäänyttä risuaita-trikoota ja molempien mekoista jäänyttä Noshin joutsenta ja yksiväristä harmaata. Tuli tosi kivat!




Ihania onnistumisen kokemuksia ompelun saralta siis!

torstai 10. toukokuuta 2018

Kaukana jossain on pikkuinen mäki, siellä asuu Teletappiväki

Teletapit tästä ensimmäisenä tuli mieleen ja Teletappipaikkana tämän lapsille markkinoin, vaikka oikeastihan tällä ei ole niiden kanssa mitään tekemistä, vaan kyseessä on Yltä ja alta -niminen ympäristötaideteos Pinsiössä, Ylöjärvellä.



Bongasin paikan löytäessäni kivan blogin, Minkun matkassa, jossa on lapsiystävällisiä retkikohteita. Siellä tosiaan oli postaus Pinsiön nähtävyyksistä, joista me nyt tsekattiin tämä yksi. Välittömästi lisäsin paikan kohdelistalle, meidänkin mummulareitti kun kulkee tästä vierestä. Kiva pitää taukoa muuallakin kuin ABC:llä (by the way, postaukseni Tampereen motarin Abcien lastenhoitohuoneista löytyy täältä) ja parin vuoden takainen yrityksemme viettää taukoa P-paikalla ei vastannut romantisoituneita muistoja omasta lapsuudestani.



No, totuuden nimissä täytyy myöntää, että käytiin ensin ABC:llä (ja saatiin Hesen lastenaterian kylkiäisenä tuo Ryhmä Hau -pallo, josta ei maltettu luopua hetkeksikään, mutta Teletappiteemaan toki sopii hyvin Laalaan pallo) ja tultiin sitten vasta tänne, koska ei meillä ollut eväitä.




Tunnelit, mäet ja reitit toimivat aina lapsille ja lapsenmielisille ja aikuiset toki olivat haltioissaan siitä, että tällaisia paikkoja on olemassa.







Pinsiössä olisi muutakin ympäristötaidetta, mutta jotain pitää jättä ensi kertaankin. Vaikka yllättävän harvoin on aikaa tällä tavalla kaikessa rauhassa keskellä päivää ajella tätä väliä.

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Lasten extremerun

Viime kesänä esikoisen juostua Mini Marathon, alettiin etsiin vastaavan tyyppisiä lasten hyvän mielen juoksutapahtumia seuraavaa kesää ajatellen. Saatiin tietää, että Extremerunissa on myös lasten sarjat. Siltä kesältä juoksut oli kuitenkin jo juostu, mutta tänä vuonna osattiin olla kärppänä merkkaamassa tapahtumaa kalenteriin.


Tänä viikonloppuna oli siis Extremerun Vantaalla, lauantaina aikuisille ja sunnuntaina lapsille. Esikoinen juoksi miehen kanssa 5-6 -vuotiaiden sarjassa ja minä ja kuopus sitten alle 4-vuotiaiden sarjassa. Extremejuoksussa on tosiaan juoksun ohella erilaisia esteitä, joten kyseessä oli paljon muutakin, kuin juokseminen. Esteille pääsi kikkaileen jo ennen varsinaisen kisan alkamista, mikä oli tosi jees.


Matka ja esteiden määrä lisääntyivät ikätasottain. Pienten matkassa ei esimerkiksi juostu heti kättelyssä isoa ylämäkeä, kuten esikoisen sarjassa. Lisäksi esikoisen matkan varrella oli lumivuorieste, mitä pienimmille ei ollut.



Aikuiset eivät onneksi saaneet esteistä mennä (ellei lapsi tarvitse siellä apua), sillä tokkopa olisin tuolta putkesta edes mahtunut. Olipa sitten aikaa hengähtää itse sen aikaa, kun lapsi suorittaa estettä, heh. Eipä sillä, jaksoin juoksut paremmin, mitä oletin. Vaikka lapsi juoksi täysillä, oli mulla kuitenkin pidempien jalkojen etu ja en edes hengästynyt kun käsi kädessä löysästi hölkkäilin.



Kaikki saivat mitalin (ja vettä, ruokaa, naposteltavaa ja krääsäkassin). Ehdittiin vielä oman maaliintulomme jälkeen kannustaan esikoista omassa sarjassaan.


Molempien lasten mielestä parasta oli romuautojen yli kiipeäminen, enkä ihmettele.





Alueella oli jonkun verran muutakin aktiviteettia, kuten tämä jo lapsimessuilta tuttu matkailuauton päältä hyppääminen.


Ollaan ilmoitettu lapset myös tämän vuoden mini maratonille, mikä on parin viikon kuluttua Helsingissä. Noinkohan vaan se tuntuu yhtään miltään tämän jälkeen, kun kyseessä on pelkkä juoksu. No, se nyt on jo maksettu, joten tottakai me mennään.

Extremerun on tänä kesänä vielä vaikka ja missä ympäri Suomea, joten menkää ihmeessä lasten kanssa kokeileen, jos ei aikuisten extremeen uskalla tai kunto riitä.