Sivut

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Talvipuutarhassa

Ollaan koko tammikuu yritetty lähteä retkelle Helsingin kaupungin talvipuutarhaan. Totisesti helpommin sanottu, kuin tehty. Puutarha on vain muutaman tunnin päivässä auki ja me kun nukutaan aina ihan törkeän myöhälle, ja jokin järjetön kiukuttelu-ihmaikä taas menossa eräällä nimeltämainitsemattomalla kullanmurulla, ei me olla päästy sinne asti. Kerran oltiin jo eväiden kanssa juna-asemalla mutta kun viiden minuutin matka oli venähtänyt puolituntiseksi (no on se toisaalta ihan ymmärrettävää, kun oli kivoja lumivuoria matkan varrella) ja vielä juna myöhässä, niin ei kannattanutkaan enää lähteä. Tänään sain lapset ulkovaatteisiin ja ovesta ulos jo ennen puolta päivää, vaikka aika monta muuttujaa siinäkin oli. Kun homma olisi muuten mennyt suhteellisen putkeen, päätin olla kiva äiti ja kävellä Pasilasta reittiä, jonka varrelta voisin näyttää esikoiselle Olympiastadionin, josta on ollut viime aikoina puhetta. Joo. En ymmärrä että missä varsinaisesti mentiin vikaan, mutta ensin ison autotien varrella kauheassa liikennemetelissä kirosin jo valintaani verrattuna leppoisaan Töölönlahtikävelyyn, jos oltaisiin menty junalla suosiolla Helsinkiin asti. Ja sitten siellä stadionin liepeillä oli jotain remonttihommia ja teitä suljettuna, en tiennyt enää yhtään että mistä saa mennä ja mistä ei, lopulta käveltiin ilmeisesti jotain pururataa, joka sekin oli peilijäässä, ja pelmahdettiin paikalle takakautta, eikä meinattu muka millään löytää sitä sisäänkäyntiä, josta saa mennä. Jotenkin tuntuu, että koko universumi yrittää selvästi tehdä kaikkensa, jotta ei päästä talvipuutarhaan. Vaikka toisaalta ihan sama, en nimittäin ole yhtään puutarhaihminen edes! Kuitenkin olin niin paljon kuullut hyvää tästä paikasta, että olihan se nähtävä omin silmin.


Talvipuutarha on kaupungin omistuksessa ja ilmeisen suosittu virkistys- ja kohtaamispaikka. Sisäänpääsy on ilmainen ja siellä on paljon pöytiä ja tuoleja, joissa voi syödä eväitä ja näytti siellä olevan porukkaa ihan vain kirjan tai läppärinkin kanssa viettämässä aikaa. Rattaita ei saanut viedä sisälle, mutta tosi siisti ja tilava lastenhoitohuone löytyi vessaosastolta. Historiallisen rakennuksen edustalla on kesäisin ruusutarha, täytyykin tuoda mun äiti joskus tänne!


En aluksi huomannut, että sieltä löytyi ihan naulakotkin joten raahattiin päällysvaatteita mukana, paitsi eräs, joka ei suostunut takkiaan riisuun. Meillä oli tavoitteena ihan vain syödä eväät, mutta onneksi lapsia kiinnosti kasvit ja karpit sen verran, että saatiin ihan ajan kanssa katseltua ja fiilisteltyä. Onneksi tuo ei ollut mikään kuuman kostea kasvihuone, vaan aika normaalin huoneenlämmön oloinen paikka.







Upea miljöö tuo kyllä on. Ehdottomasti uusintakeikka joskus, ehkä jopa vähän runsaimmin eväin, kuin tällä kertaa. 



Ja tämä alin kuva on jäbän ottama. Sanokaa mun sanoneen, että kohta mulla on oma neulekuvaaja! No joo, tarkennus on pielessä, mutta muuten tämä on parempi kuin monen aikuisen ottama. Jalatkin näkyvät melkein kokonaan! 


Viikonloppuna mulla ja lapsilla onkin jännä reissu tiedossa. Ollaan lähdössä mun isosiskon järkkäämälle yllätysretkelle, ei tiedetä muuta kuin hinta (koska toki maksetaan osuutemme itse) ja se että neljän tunnin junamatka on tiedossa. Niin ja hotelliketju taisi vahingossa paljastua etukorteista puhuttaessa. En ole kuitenkaan yhtään yrittänyt arvella kohdetta vaan otan yllätyksen vastaan yllätyksenä! Kyllähän täältä junalla pääsee moneen suuntaan. Hurjan jännää!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Näkyväksi neulottu Keravan taidemuseossa

Kyllä Kerava nyt osaa vetää meikäläistä puoleensa. Syksyllä siellä oli se virkattu talo ja nyt taidemuseossa, Sinkassa, on parhaillaan Näkyväksi neulottu -näyttely. Kokonaiset kolme kerrosta täynnä lankataidetta. Nykytaiteen ja käsityön ystävänä siis aivan pakko käydä -kohde. Yllättävän iso osa töistä oli sellaisia, jotka olen jo aiemmin nähnyt muualla. Enkä edes tarkalleen muista, että missä. No, virkattu poliisiauto (Kaija Papu) oli toki aikoinaan Kiasmassa ja virkattuja kyläläisiä (Liisa Hietanen) ja virkatun vessan (Liisa Hietanen) olen jossain myös nähnyt. Minusta se on kuitenkin vain hauskaa, että voi taas nähdä nämä mahtavat työt uudelleen. Ja lisäksi vielä paljon uutta!




Minä olen sellainen taidemuseoissa kävijä, jota ei kiinnosta pätkän vertaan ne selitystekstit. Katson ja ihailen, ja tulee sitten mieleen mitä tulee. Monesti se on jotain ihan muuta, mitä taiteilija itse on sillä hakenut. Nämäkin työt ovat siis vain yksinkertaisesti aivan ällistyttävän hienoja, ja se riittää minulle syyksi käydä niitä katsomassa.



Paljon oli virkattua. Mutta myös esimerkiksi noita graffitiryijyjä (Niina Mantsinen) oli useampiakin, ja kirjottuja juttuja.



Instassa jo hehkutinkin K-18 ristipistoja, mutta nyt jälkikäteen huomasin, että kanavatöitä ne tietenkin olivatkin, eikä ristipistoja. Olin niin keskittynyt hyvin yksityiskohtaiseen kuvaan ketun menemisestä koloon, että jäi pistojälki tarkistamatta. Nämä taulut (Kaija Papu) olivat isojen varoitustekstien saattelemana mustan verhon takana, ja syystä. Kyllä siinä meinasi vähän hihityttää, upeaa jälkeä! (Huolestuneille tiedoksi, että kävin museossa yksin, ilman lapsia)


No, pee oo är än oo -osastolta onkin hyvä hypätä takaisin kudottuun mummeliin (Sanni Weckman).


Ja seteleihin, joiden tekijä olikin vanha tuttu (Noora Schroderus). Ystäväni opiskeli hänen kanssaan taidekoulussa samalla luokalla ja ihastelin hänen töitään jo silloin! Ah. Oli kyllä ehdottomasti Keravavisiitin arvoinen kokemus! Huonosti olin etukäteen ottanut selvää, joten yllätyin todella positiivisesti näyttelyn laajuudesta.



Tämäkin oli museokorttikohde, vaikka 5 euron pääsymaksu ei kyllä olisi paha ollut muutenkaan. Suosittelen aivan ehdottomasti. Tässä tosiaan vain murto-osa kaikesta mitä siellä oli. Vielä on runsaasti aikaa käydä, näyttely on siellä maaliskuun 5. päivään saakka.

lauantai 14. tammikuuta 2017

DIY lisävarusteet Tula kantoreppuun

Yhteistyössä: ipanainen.fi

Viisi vuotta sitten esikoista odottaessani ostettu Tula kantoreppu alkaa jäädä pikkuhiljaa pieneksi. Olen kyllä ostanut siihen aikoinaan taaperolisäpalat, mutta koin niiden käytön sen verran hankalaksi, että tällä toisella kierroksella on aika päivittää kokonaan suurempaan, taaperokokoiseen reppuun.

Tuntuu kyllä hyvältä siirtyä isompaan reppuun, vaikka lapsi näyttää toistaiseksi hukkuvan siihen verrattuna standarikokoon. Korkeamman paneelin ansiosta hän ei enää roiku puoliksi repusta ulkona ja tällä pystyy paremmin kantaan esikoistakin, jos sellainen hätätapaus joskus vastaan tulee. Mutta häntä en kyllä kanna enää edessä! Pitäisi totuttaa kuopuskin selässä kantamiseen, tällä hetkellä hän ei viihdy sillä puolen ollenkaan.

Ostin kantorepun aikoinaan Ipanaiselta. Tula oli, ja on varmasti edelleen, se kovin mammablogihitti, mitä kantamiseen tulee. Helpot säädöt ja kivat kuosit. Ja itselleni näinkin kookkaana ihmisenä tärkeä seikka on myös riittävän pitkä lantiovyö. Ipanainen on teettänyt muutamaan otteeseen Tulan reppuja omilla kuoseilla, joita ei siis myydä muualla, ja niistä viimeisimmät neljä ovat olleet Paapiin kankaista. Mikä tuuri ja onni, että kun repun vaihtamisen aika alkaa läheneen, sattuu juuri silloin oleen juuri limited edition tarjolla. Niistä osa myytiin loppuun jo samana päivänä, kun tällä viikolla ilmestyivät, mutta jotain on vielä jäljellä. Haluttua tavaraa siis, enkä ihmettele lainkaan! Onneksi Tulan muutkin kuosit ovat ihania, jos Paapiit menee aina nenän edestä. Kaikki Ipanaisella myytävät Tulan standardi- ja taaperokokoiset reput lisävarusteineen löytyy täältä.


Ja nyt vasta sain tietää, että tosifanit ompelevat kantoreppuihinsa mätsääviä suojuksia olkaimille siltä varalta, jos ja kun vauvat imeskelevät, pureskelevat ja kuolaavat niitä. Meidän lapset ovat olleet siinä iässä niin tuttiriippuvaisia, että olkaimet ovat saaneet olla suhteellisen rauhassa, mutta vanhassa repussa on vaalean harmaat olkaimet, ja niistä kyllä lukuisista pesukerroista huolimatta valitettavasti näkee, että kyydissä on banaania ja hedelmäsoseita syöty. Tietenkin käyttötavara saa olla käyttötavaraa, mutta reput ovat kuitenkin melko arvokkaita ja pitävät arvonsa myös hyvin, joten olisihan se kiva laittaa viiden vuoden, ja kahden lapsen kantamisen jälkeen vielä aivan täysin priimakunnossa oleva reppu kiertoon ilman banaanitahroja. Mutta ei voi mitään. Uusi reppu ja uusi yritys siis. Paapii myy samaa kuosia puuvillakankaana, kuin mikä uutta reppuani koristaa ja jaan nyt teillekin ohjeen, miten ommella "ruokalaput" olkaimille. Tämä ei ole sen kummempaa, kuin patalapunkaan ompelu. Paitsi että tähän tulee lopuksi vielä tarranauhat.


1. Leikkaa neljä kpl 18 cm korkeita ja 25 cm leveitä paloja puuvillakankaasta, sekä kaksi saman kokoista palaa fleecestä, froteesta tms pehmikkeestä.

2. Jos haluat lisätä reunoihin nauhoja koristeeksi, vauvan räpellettäviksi, lisähärpäkkeiden (kuten tuttinaru) kiinnittämiseksi, taita kappale leveyssuunnassa kahtia ja merkitse keskikohta. Kiinnitä nuppineuloilla nauhat kappaleen keskelle siten, että nauhan taitoskohdat ovat kankaan keskiosaa kohti, ja reunat ovat, no, reunassa. Nauhat lisätään vain etukappaleeseen tai vuoreen, ei molempiin.

3. Ompele suoralla ompeleella nauhat paikoilleen aivan kankaan reunaan.



4. Laita etukappale ja vuorikappale päällekkäin oikeat puolet vastakkain ja aivan päällimmäiseksi fleece (tai vastaava pehmus).

5. Ompele reunat. Muista jättää kääntöaukko! Itse ompelin saumurilla, koska minulla sellainen on, mutta ompelukone (suora + siksak) käy oikein hyvin myös.


6. Käännä.

7. Sulje kääntöaukko taittamalla saumanvarat kappaleen sisään ja tikkaa suoralla ompeleella koko kappaleen ympäri.

8. Ompele tarranauhan toinen osa etukappaleen reunaan ja toinen takakappaleen vastakkaiseen reunaan.


9. Valmis!




Googlettamalla Tula suck pads tai Tula drool pads, löytyy inspiraatiota pilmin pimein ja ohjeita ja kaavoja myös sellaisiin suojuksiin, jotka peittävät olkaimen lisäksi myös vähän matkaa repun reunoja. Ja kun vielä enemmän etsii Tulan lisävarusteita, löytyy mitä tahansa hupuista ja röyhelöistä aina koko repun peittäviin "naamiaisasusteisiin" asti. Huh huh. Rakastan internettiä, sillä ei ole niin pientä kiinnostuksen kohdetta, etteikö sen ympäriltä löytyisi sankoin joukoin asiaan vihkiytyneitä ihmisiä!

Yksi asia kuitenkin puuttuu. Ja sitä olen kaivannut omaan reppuunikin kaikki nämä vuodet. Lisätasku! Repussa on kyllä yksi tasku, mutta jos siellä säilyttää repun mukana tulevaa unihuppua, ei sinne sitten muuta mahdukaan. Kun repun kanssa pääsee kulkeen lapsen kanssa periaatteessa kahta kättä heittäen, olisi mukavaa, jos saisi kännykän, bussikortin ja avaimet jonnekin jemmaan repun yli menevän olkalaukun sijaan. Ompelin siis repun vyöhön pujotettavan pussukan. Kyllä nyt kelpaa! Vähän täytyi alkaa jo hillitseen itseään, etten ole kohta ommellut kokonaista kalastajaliiviä, jonne saa taaperon kyytiin. Ja sitten vielä itselle ja lapsella mätsäävät hellehatut. Juu ei. Näillä mennään, ja parempia in action -kuvia varmasti tulee vilahtaan jatkossa aina, kun jossain päin liikutaan.




Vanha reppuni sai vielä eläkepäivilleen harjoituskappaleet olkainsuojista.


Tula Exclusive taaperoreppu saatu tämän ohjepostauksen palkaksi.

Joutsenkangas ja kirahviavainperä myöskin saatu aikoinaan blogin kautta, mutta ei mitenkään tarkoituksellisesti tähän postaukseen sijoiteltu.

torstai 12. tammikuuta 2017

Taaperon villapaita palmikoilla

Neuloin tyttärelle paidan samalla ohjeella, millä tein sen yhden joululahjapaidankin, eli ylhäältä alas ilman saumoja neulottu Flax. Sen verran kuitenkin muokkasin, että hihojen aina oikein -kaistaleiden sijaan tein niihin kolmisäikeiset palmikot. Tuli tosi kiva! Koska edellinen paita oli aika peltinen, tein tällä kertaa isommilla puikoilla. Koska mulla ei ollut 6 mm pyöröjä, enkä halunnut semmoisia tähän hätään lähteä ostaan, tikutin koko paidan kahdella setillä sukkapuikkoja. Harmi kyllä paidan yläosassa näkyy puikkojen vaihtumiskohta, ennen kuin ymmärsin alkaa neuloa siten, että puikkojen vaihtumiskohta muuttuu joka kerroksella hieman. Paita on aika reilun kokoinen, varsnkin pääntie, joka valahtaa helposti olkapään yli.  Pituutta tein huomattavasti enemmän, kuin ohjeessa, mutta olisi saanut olla enemmänkin. Langan tosiaan voitin Silmu&Solmun podcastin arvonnasta. Mieletön tuuri, sillä palmikko-flax oli ollut mielessä jo aiemmin. Onneksi en ollut ehtinyt vielä hankkia lankoja. Tässä sattui värikin oleen just, eikä melkein.






Lanka: Schachenmayr Merino Extrafine 85
Puikot: 6 mm (resorit 5 mm)
Koko: 1-2 v (mutta lisäsin vähän leveyttä ja pituutta ja puikkokokin oli eri jne)
Menekki: 174 g

maanantai 9. tammikuuta 2017

Terhi-tädin vauvanpeitto

Heti, kun kuulin kesällä, että minusta tulisi puolen vuoden kuluttua täti, olin tietenkin neulepuikot sojossa hihkumassa, että peitto, peitto, peitto, peitto! Rakastan vauvanpeittoja. Kuten on ehkä tässä vuosien saatossa käynyt ilmi...


Ja koska omat lapseni olivat mallia pikkukeskonen ja päivälleen juuri ja juuri täysiaikainen, oli minulla tämä peitto valmis jo hyvissä ajoin. Eihän sitä ikinä tiedä. Veljentyttö oli kuitenkin hyvin täsmällinen lasketun aikansa suhteen, joten turhaan hätäilin.


Peiton neuloin ohuesta merinovillasta helmineuleena kaksinkertaisena sillä tavoin raidoittaen, että kun ensimmäinen väri oli puolessa välissä, tuli mukaan toinen väri jolla jatkettiin kolmannen kanssa, kun ensimmäinen oli loppunut. Saako tästä mitään selvää edes? No kuitenkin. Kahdella värillä siis yhtä aikaa.


Lanka: Hjertegarn Ciao Trunte
Värit: violetti, tunkkainen violetti, harmaa, mintunvihreä, koralli ja ei minkään värinen
Puikot: 5 mm
150 silmukkaa, kerroksia sen verran, että oli selkeästi vähän pidempi, kuin leveä.
Peiton koko: n. 85 x 105 cm
Paino: 573 g


Tämän peiton kanssa kävi klassinen ajatusvirhe ja jouduin hakeen muistaakseni kaksi kertaa lisää lankaa, vaikka kuvittelin ostaneeni alunperin jo liikaakin.


Ihana siitä tuli! Vauvan sukupuoli ei ollut etukäteen tiedossa, mielestäni onnistuin tosi hyvin tekeen sukupuolineutraalin, mutta värikkään ja hempeän peiton. Voi kun jaksaisi tehdä tällaisen aikuisten koossa, olisi ihana torkkupeittona. Mutta jos jaksaminen oli koetuksella jo tämänkin kanssa, niin haaveeksi taitaa jäädä. On kuitenkin melkoisen yksitoikkoista neulottavaa.

LUX Helsinki 2017

On taas LUX valofestivaalien aika Helsingissä. Pimeyden keskelle on tuotu useammaksi päiväksi (joskin nyt maanantaina jo viimeinen päivä) valotaideteoksia ja aivan älyttömät määrät ihmisiä niitä ihasteleen. Tungokseen lähdettiin mekin, koska eihän tätä voi jättää enää väliin, viime vuonna kun ensikertalaisina ihastuttiin niin kovin.

Onneksi olin kaukaa viisas, ja otettiin sisarusrattaat mukaan, vaikka teokset olivatkin suhteellisen pienellä alueella. Sinne pimeyteen ja väkitungokseen olisi voinut vähän liiankin helposti hukata oman lapsensa. Välillä nostettiin esikoista harteille istuun, jotta näkisi paremmin.


Muutamiin sisäpihoihin oli satojen metrien jonot, joten jouduttiin käytännön syistä (=lapset) jättään ne väliin. Muutenkin oli vähän pettymys viime vuotiseen verrattuna, mutta eihän sitä aina voi kaikki olla spektaakkelimaista (vaikka toisaalta, miksi ei voisi?). Mutta vaikka festarien valoteokset olisivat mitä tahansa, kyllä se lähteminen aina kannattaa. Tungoksesta huolimatta enemmän nämä antaa, kuin ottavat. Mukavahan se on hyvässä seurassa ulkoilla talvella.

Tämä alla oleva ei kyllä pysäytettynä kuvana näytä yhtään miltään, kyseissä videoteoksessa siis ikkunoista valui vettä, minä pidän juurikin eniten näistä, mitkä on tehty sitä kyseistä taustaa vasten siihen sopimaan, ja herättään rakennuksen eloon.



Etukäteen eniten olin odottanut teosta, jossa Maija Louekarin Marimekolle suunnittelema Suomi 100 -juhlavuoden kuosi oli muutettu animaatioksi (ensimmäinen kuva ja tuo alla oleva tuossa) ja se oli kyllä hieno!


Itsekin pääsi osallistumaan, tässä esimerkiksi väännetään hanasta lisää kirkkautta lamppuihin.



Lasten vuoksi ei viitsitty lähteä tänne loppiaisena, koska oli niin turkasen kylmä. Silloin olisi saattanut ehkä olla väljempää liikkua. Mutta ei se mitään, hyvä oli näinkin, eikä kukaan ainakaan paleltunut.